Lady Hope, Northfieldsi¨stä, Englannista, kotoisin oleva kristitty nainen, joka usein istui Darwinin vuoteen vieressä ennen hänen kuolemaansa, on kirjoittanut Darwinin viimeiset vaiheet muistiin. Näin ne kuuluvat hänen omilla sanoillaan:

“Oli ihana syksyinen iltapäivä, kun minua pyydettiin tulemaan professori Charles Darwinin vuoteen ääreen. Hän oli vuoteenomana pidemmän aikaa ennen kuolemaansa.

Darwin istui vuotessaan, ja hänen yllään oli pehmeä kirjailtu vuodenuttu, joka vivahti sinipunervaan. Tyynyjen varassa istuen hän katseli kauas kohti metsiä ja viljapeltoja, jotka hehkuivat auringonlaskun ihmeellisessä loisteessa. Hänen jalomuotoinen otsansa ja hienot piirteensä näyttivät kirkastuvan mielihyvästä minun astuessa huoneeseen.

Hän viittasi kädellään kohden ikkunaa osoittaen taustalla olevaa näköalaa, samalla kun hän piti toisessa kädessään avointa Raamattua, jota hän tutkisteli lakkaamatta.

‘Mitä nyt luette?’ kysyin istuutuessani hänen vuoteensa ääreen. ‘Luen Hebrealaiskirjettä, yhä vain Hebrealaiskirjettä. Minä nimitän sitä Kuninkaalliseksi Kirjaksi’ hän vastasi. Sitten hän, asettaen sormensa erään paikan päälle, selitti sitä.

Tein viittauksia niihin jyrkkiin mielipiteisiin, joita jotkut ovat esittäneet luomishistoriaa ja sen suuruutta vastaan ja eräiden tapaan käsitellä Raamatun ensimmäisiä lukuja.

Darwin näytti tulevan hyvin pahoilleen, hänen sormensa värähtelivät hermostuneesti ja tuskainen ilme tuli hänen kasvoilleen, kun hän sanoi: ‘Olin nuori mies, ja aatteeni olivat kypsymättömiä. Kyselin ja järkeilin, koko ajan ihmetellen kaikkea. Hämmästyksekseni nämä aatteet levisivät kuin kulovalkea. Ihmiset tekivät niistä uskonnon!’

Oltuaan hetken vaiti hän jatkoi puhuen Jumalan pyhyydesta – sekä Raamatun suuruudesta ja loistosta. Sitten, katsahtaen kirjaan, jota hän edelleen hellävaroen piti käsissään, hän sanoi äkkiä: ‘Minulla on puutarhassa huvimaja, johon mahtuu noin kolmekymmentä henkeä’. Osoittaen kädellään läpi avoimen ikkunan, hän jatkoi: ‘Se on tuolla, noin. Toivoisin kovin mielelläni, että puhuisitte siellä. Tiedän, että käytte lukemassa Raamattua kylissä. Toivoisin, että palvelijat, vuokralaiset ja joitakin naapureita kokoontuisivat huomenna tuonne majaan. Ettekö tahtoisi puhua heille?’

‘Mistä minä heille puhuisin?’
‘Jeesuksesta Kristuksesta’ hän vastasi kirkkaalla, kuuluvalla äänellä ja lisäsi hiukan matalammin ‘ja Hänen pelastuksestaan. Eikö se ole kaikkein paras aihe? Ja sitten haluan, että laulatte joitakin lauluja heidän kanssaan. Teillähän on pieni soittokonekin, eikö niin?’

Sitä ihmeellistä kirkkautta ja eloisuutta, joka hijastui hänen kasvoillaan hänen sanoessaan näin, en koskaan voi unohtaa. Sitten hän lisäsi: ‘Jos pidätte kokouksen kello kolme, niin tämä ikkuna on auki, ja te tiedätte, että minä yhdyn teidän lauluunne.’ Miten toivoinkaan silloin, että olisin sinä muistorikkaana päivänä voinut maalata taulun tästä hienosta vanhasta miehestä ja hänen kauniista ympäristöstään.”